<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nurmon hautausmaan muistomerkki.

Kuva: Pentti O. Pohjola

Tampereen kaupunginmuseo on tehnyt Suomen oloissa merkittävää kulttuurihistoriallista näyttelytyötä; Museokeskus Vapriikissa. Kun se on pystyttänyt näyttelyn Suomen historian vaikeimmasta ja vaietuimmasta aikakaudesta vuodesta 1918.

 

Näyttelyn pystyttäminen Tampereelle oli luontevaa ja oikeutettua kun Tampereella 1918 käytiin sodan ratkaisutaistelut, joka päättyi valkoisten voittoon ja punaisten häviöön. Menemättä sen syvemmälle Suomen Kansalaissodan tai Sisällissodan tai Vapaussodan historiaan, miten sitä nyt kukin haluaakin nimittää, niin Vapriikin näyttely teki minuun syvänvaikutuksen ja olisi tutustumisen arvoinen näyttely jokaiselle suomalaiselle (lukijalle huomautettakoon, että esillä oli molemmat sodan osapuolet).

 

Molemmilla osapuolilla etenkin rivimiehillä oli syvä ajatusmaailma asiansa oikeutuksesta, joka pohjautui [1]idealismiin. Vuosi 1918 ja sen jälkiselvittelyt olivat julmuudessaan yliymmärryksen meneviä. Niin kuin kaikki sisällissodat ovat, joita on käyty maailman eri kolkissa, erityisesti hätkähdytti häviäjien julmakohtalo.

 

Sisällissodan melskeet ovat koskettaneet myös kotiseutuani. Täällä kotikuntani hautausmaalla lepää vuoden 1918 tapahtumien uhreja yhteishaudassa, 21 henkilöä, nimettöminä. Tapahtuneesta on kulunut tänä vuonna 90 vuotta, olisi aika palauttaa heidän yhteiskunnallinen kunniansa sekä antaa äitimaan sylissä lepääville vainajille nimet muistokiveen.

 

Vapriikin tähän [2]näyttelyaineistoon tutustuminen vaatisi monen päivän tutustumistyön ja näyttelyyn oli sisällytetty myös nykypolven käsityksiä tapahtuneesta. Erityisesti jäi mieleen kuvakollaasista näyttelijä Kirsi-Kaisa Sinisalon puheenvuoro, jossa hän vertasi tämän päivän yhteiskunnassa eläviä suomalaisia syrjäytyneitä ihmisiä, pätkätyöläisiä ja huonosti toimeen tulevia palkkatyöläisiä vuoden 1918 torppareihin, [3]mäkitupalaisiin ja muuhun silloiseen työvoimareserviin.

 

Näyttelijä Sinisalo päätti puheenvuoronsa minusta rakentavalla tavalla kun hän lainasi otteen kansalliskirjailija Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo. Runon sanoma on yleispätevä myös tämän maailman melskeissä, jota lainaan myös tämän tekstin päätössanoiksi. Tätä runoa olemme myös useana vuonna kuunnelleet radiosta lähipiirin kanssa Uuden Vuoden vaihtuessa.

 

Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo: …"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä; miss' ihmiset tuntevat tuntehin, siellä lähell' on Jumalakin…

Oi, onnellinen, joka herättää niitä voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks emme me kaikki yhtyä vois? Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa"…

___________________________________

[1] Idealismilla viitataan usein optimismiin ja toiveikkuuteen yhteiskunnallisessa ajattelussa.